PALJONPUHUVA

MONET PUHUVAT PALJON MUTTEIVÄT SANO MITÄÄN

On suurenmoista olla ihmisen lähellä, joka kuuntelee. Kuuntelee aidosti. Ei ainoastaan korvillaan vaan koko olemuksellaan, koko sielullaan. Kuulluksi tuleminen on ihmisen syvin tarve. Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen luo meidät siksi mitä me syvällä sisimmässämme olemme. Voi jopa sanoa, että meissä syntyy se mikä tulee nähdyksi ja kuulluksi. Paljon jää syntymättä, kun kukaan ei katso eikä näe sinne missä olemme ituina. Toisen ihmisen kohtaaminen luo meitä siksi persoonaksi, joka me voimme ja tahdomme olla.

Toisen ihmisen aito läsnäolo merkitsee rakkauden läsnäoloa, ja juuri rakkaus on se, joka meidät synnyttää. Alamme nähdä itseämme syvältä vasta sitten kun rakkaus on meitä syvältä koskettanut. Kun ohitsemme on kuljettu, alamme itse kulkea itsemme ohitse. Yhteyttä omiin tunteisiin, tarpeisiin ja lahjoihin ei pääse syntymään. Kohtelemme itseämme siten kuin tärkeät läheiset ovat meitä kohdelleet.

Siksi on äärimmäisen tärkeää, että meillä on kyky kuunnella toista ihmistä. Jotta meillä olisi kyky kuunnella, meillä tulee olla kyky olla hiljaa. Ja jotta meillä olisi kyky olla hiljaa, sisimpämme tulee olla levollinen. Levollisuus merkitsee, ettei ole mitään hätää ja koska ei ole mitään hätää, voi olla läsnä tässä ja nyt tarvitsematta päteä tai osoittautua miksikään. Levollinen ihminen on se mikä hän on, ei hän ponnistele ollakseen jokin muu tai jotain muuta. Esimerkiksi toiselle mieliksi.

Mutta mistä sitten johtuu, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti kestä hiljaa olemista? Ja koska he eivät kestä, heidän tulee koko ajan täyttää tila puhumisella. Ja jollei heillä ole mitään asiaa, he tekevät tikusta asiaa. He puhuvat tyhjänpäiväisyyksiä, itsestään selvyyksiä ja latteuksia. Samalla heillä ei näytä ole kykyä tajuta, ettei se mistä he puhuvat, välttämättä kiinnosta toista. Mutta silti he puhuvat, taukoamatta, pysähtymättä ja joskus jopa hengittämättä. Ja kun asia, josta he puhuvat, tule puhutuksi ja siis puheenaihe loppuu, he alkavat puhua mitä tahansa, kunnes taas saavat jostain kiinni ja juttu alkaa uudelleen luistaa.

Monet heistä puhuvat neliskulmaista kieltä, jossa ei ole mitään tunnesisältöä. Ladellaan asioita, joilla ei ole kosketuspintaa kuulijaan eikä itse asiassa puhujaankaan. Pääasia että suu käy ja ettei synny hiljaisuutta eikä tyhjää. Juuri tästä syystä se mitä he puhuvat ei herätä kuulijassa kiinnostusta.

On kun tällaisen ihmisen suusta pursuaisi puhemakkara, tasaisena katkeamattomana pötkönä, eikä pötkön ominaisuksiin kuulu rekisteröidä se, että joku yrittää siihen jotain vastata tai kommentoida. Makkara korkeintaan värähtää hieman, jos joku sanoo jotain, mutta se ei missään vaiheessa katkea. Makkaran sisäiseen ohjelmointiin ei kuulu kuuntelu, ja siksi se ei rekisteröi keskeytystä vaan jatkaa pursuamista kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Mistä tämä puhumisen vimma? Onko niin, ettei pakonomaisesti puhuva kestä hiljaisuutta, koska hiljaisuudessa on jotain vaarallista? Onko tällaisen ihmisen sisällä jokin hätä, jonka hän pitää loitolla huolehtimalla siitä, ettei synny tyhjää tilaa, johon hätä voisi valautua? Onko hänen sisällään jokin tunnekasauma, jota hän ei ole kohdannut ja jota hän peloissaan pakenee? Tunne tulisi heti tietoisuuteen, jos syntyisi sille tilaa. Tilan muodostaisi juuri hiljaisuus. Ja siksi hiljaisuus synnyttää hätää. Tällainen ihminen kenties pelkää itseään, sitä mitä hän ei ole itsessään kohdannut eikä tiedostanut. Siksi hän juoksee itseään koko ajan pakoon. Puhuminen on hänelle pakoa omasta itsestä.

Koska aito dialogi edellyttää toisen kuuntelua ja toisen kuuntelu taas kykyä olla hiljaa, ei tällaisen pakonomaisesti puhuvan kanssa voi syntyä aitoa dialogia eikä vastavuoroisuutta. Et ole aito osapuoli vaan jonkinlainen statisti toisen sisäisessä hädässä. Olet tullut temmatuksi hänen tiedostamattomaan draamaansa ja sellaisessa ei milloinkaan ole hyvä olla. Et nimittäin saa olla se, joka olet, koska toinen ei anna sille minkäänlaista tilaa. Sinun tulee olla astia, johon hän kaataa puheensa. Toinen siis käyttää sinua sen sijaan että hän kohtaisi sinut. Et voi olla sinä, koska ei ole tilaa olla sinä. Toisen hätä on vienyt koko tilan. Ja silloin sinun osaksesi tulee tällaisen ihmisen lähellä lähinnä hengästyä.

Mitä tällainen pakonomainen puhuja tarvitsisi? Ensinnäkin sen tiedostamista, että hän puhuu paljon ja pakonomaisesti. Hänen tulisi havahtua sille, että hän vie toisilta tilan kaapatessaan sen omaan käyttöönsä. Ei voi muuttaa mitään ennen kuin ymmärtää minkä tulisi muuttua. Toisin sanoen pitäisi syntyä terve sairaudentunto.

Joka kaappaa yhteisen tilan paljolla puhumisella, ei välttämättä tiedä näin tekevänsä. Hänelle se on luonnollista eikä hän näe siinä mitään problemaattista. Mutta mikä hänet voisi herättää? Se, että muut reagoivat ja kieltäytyvät muuttumasta statisteiksi. Paljonpuhuva tarvitsee peiliä, johon katsomalla hän näkee itsensä sellaisena kuin muut hänet näkevät. Mutta tämän tulisi tapahtua rakkaudellisesti. Jos palautteen antaa halveksuvasti tai julmasti, se herättää häpeää. Kun häpeä herää se herättää defensiivisyyden. Ihminen kokee, että häntä loukataan ja hän alkaa puolustautua. Esimerkiksi syyttämällä toista jostain, suuttumalla tai selittelemällä. Toisin sanoen mitään muutosta ei tapahdu, koska toinen kieltäytyy näkemästä ongelmaa. Vasta kun hän vaistoaa toisen välittämisen ja aidon rakkauden, häpeän uhka väistyy ja hän saattaa kuunnella. Ja kun hän kuuntelee, hän alkaa kuulla.

Kuuleminen merkitsee syyllisyyteen vapautumista. Hän myöntää taipumuksensa, vaikka se saattaisi tuntua kuinka vaikealta ja tehdä kovin kipeää. Mutta hän myöntää ongelmansa nyt ja kuuntelee toisen palautetta. Ja tämä merkitsee, että hän alkaa olla tietoinen ongelmastaan. Tietoisuus vuorostaan luo mahdollisuuden alkaa valita toisin. Ei voi valita hiljentymistä ja toisen kuuntelua, ellei ensin tunnista pakonomaista puhumistaan. Silloin makkara hoitaa koko tilanteen ja ihminen roikkuu kiinni makkarassa ja seuraa sen mukana voimatta asialle mitään. Makkara pitää nähdä ennen kuin siitä voi irrottaa otteensa.

Kun tähän suostuu, seuraa todennäköisesti vaihe, jossa ihminen esittää itselleen kysymyksen, että mikä minussa tämän jatkuvan puhumisen saa aikaan? Mitä se palvelee ja mistä se nousee? Siihen on nimittäin olemassa jokin syy eikä pakonomainen puhuminen tee ihmistä huonoksi. Syyllisyys ja ongelmakäyttäytyminen tulee nähdä, mutta itsensä syyttelyyn ei tule jäädä. Matkaa tulee jatkaa kohti itsensä syvempää ymmärtämistä ja tiedostamista. Kyse on aivan sama, jos ihmisellä on jokin muu ongelma, esimerkiksi alkoholismi tai pakonomainen kiltteys. Meillä ihmisillä näitä ilmiöitä riittää, joita tutkia.

Mutta kukaan ei suostu heikkouksiaan näkemään, ellei hän rakasta itseään. Eikä kukaan rakasta itseään, ellei häntä joku ensin ole rakastanut. Rakkaus siis synnyttää tietoisuuden ja juuri se synnyttää meidät siksi mikä me todellisuudessa olemme. Rakkaus synnyttää minut siksi, joka minä olen. Häpeä synnyttää minut siksi, joka minä en ole.