ELÄMÄ KOLHII JOKO VIISAAKSI TAI KATKERAKSI, VALINTA ON SINUN
Kukaan meistä ei säily elämässään kolhuilta, onneksi. Ennemmin tai myöhemmin saamme kokea ensimmäisen vastoinkäymisen. Kohtaamme sen järkytyksen, ettei kaikki mennytkään niin kuin olimme suunnitelleet. Mitä korkeammalle olemme kivunneet, sitä korkeammalta myös putoamme.
Elämällä on intohimoinen halu saada meissä aikaan kasvua. Tehtävä ei ole helppo, sillä me ihmiset vastustamme kasvua. Miksi? Siksi että kasvaminen merkitsee aina itsensä asettamista kyseenalaiseksi jossain suhteessa. Emme voi muuttua ellemme tiedä minkä tulee muuttua. Jos olemme luoneet itsestämme erinomaisuuden harhan, ei ole helppoa nähdä, että kyseessä on harha. Se on nöyrryttävää.
Mitä suurempi ego meillä on, sitä lujemmin takerrumme erinomaisuuteemme. Ego meissä on se, joka ei kykene tutkimaan itseään, koska sen olemassaolo perustuu juuri siihen, ettei sitä tiedosta. Ego ei olekaan mitään muuta kuin tiedostamattomuutta ja siksi itsensä tutkiminen on sille mahdotonta. Egoon samastunut ihminen kyllä tutkii asioita, mutta se tutkii aina muita, ei koskaan itseään. Mielellään se asettuu muiden yläpuolelle ja säilyttää suvereeniutensa. Ego rakastaa oikeassa olemista ja ollakseen oikeassa se tarvitsee lähelleen ihmisiä, jotka ovat väärässä. Niinpä itsensä tutkiminen on jo lähtökohtaisesti egolle mahdotonta, sillä itsensä tutkiminen synnyttää tietoisuutta ja tämä puolestaan saisi egon paljastumaan ja ihmisen heräämään unesta.
Kun egonsa vallassa oleva ihminen saa kolhuja, hän kokee tulleensa nöyryytetyksi. Hän ei siis nöyrry. Nöyrtyminen tarkoittaisi sitä, että hän näkisi itsensä sellaisena kuin on. Toisin sanoen se olisi palaamista todellisuuteen. Ei nöyrtyminen ole itsensä mitätöimistä, se on itsensä tuntemista. Siksi nöyrä ihminen tuntee paitsi heikkoutensa myös vahvuutensa. Nöyryytetty ihminen sitä vastoin takertuu epätodellisuuteen ja yrittää kaikin keinoin säilyttää illuusion omasta erinomaisuudestaan.
Jotta hän voisi jatkaa tiedostamattomuuden untaan, hänen tulee voida uskoa siihen, että elämä ja muut ihmiset kohtelevat häntä kaltoin. Niinpä hänen tulee saada olla katkera. Katkeruus on egon polttoainetta, se pitää egon hengissä. Kun olet surkeiden olosuhteiden viaton uhri, voit aina syyttää muita, et koskaan syytä itseäsi. Niinpä et koskaan myöskään opi mitään koska sinulla ei ole mitään opittavaa. Muilla sitä vastoin on, paljonkin.
Ihmisen elämän kenties merkittävin hetki on, kun hän siirtyy muiden tutkimisesta itsensä tutkimiseen. Ennen kuin hän siihen pääsee, tarvitaan kärsimystä.
Kärsimys ei tahdo pahaa, se ei ole tullut särkemään eikä kiusaamaan, se on tullut luomaan tietoisuutta. Jotta kärsimys voisi synnyttää tietoisuutta, ihmisellä täytyy olla kyky tuntea syyllisyyttä. Tervettä syyllisyyttä. On nöyrryttävä näkemään oma keskeneräisyys, omat virheet, heikkous ja avuttomuus. On uskallettava katsoa itseään ja varjoaan silmiin. Mutta huonouttaan on vaikea katsoa silmiin, jolle ole kykyä antaa itselleen anteeksi. Siksi tarvitaan rakkautta.
Rakkaus on sitä, että kelpaa vaikkei kelpaakaan, että riittää riittämättömänä. Tietoisuus siis lisääntyy vain siellä missä on rakkautta. Missä rakkautta ei ole, heikkous muuttuu huonoudeksi, inhimillisyys epäonnistumiseksi. Eikä kukaan meistä kestä olla huono, siksi pitää naamioitua huonouden vastakohdaksi ja ryhtyä erinomaiseksi. Mutta erinomaisuus on harha ja pelkkä strategia, jolla suojautua häpeältä. Häpeältä ei tarvitse suojautua siellä missä on rakkautta. Missä rakkaus vallitsee, siellä saa olla heikko, inhimillinen, keskeneräinen ja totta.
Tietoisuus siis syntyy sinne missä heikkous hyväksytään, ja heikkous puolestaan hyväksytään vain siellä, missä rakkaus ympäröi sen ja luo armon ilmapiirin. Viisaus puolestaan syntyy sinne, missä on tietoisuutta, missä todellisuutta ei enää paeta, vaan se kohdataan. Egoonsa samastunut ihminen katkeroituu, kun elämä kolhii. Ihminen, joka suostuu kohtaamaan keskeneräisyytensä, tulee sitä vastoin jatkuvasti viisaammaksi, tietoisemmaksi.
Katkeruus siis estää viisauden syntymisen ja ensimmäinen asia, jonka elämä katkeralle opettaa on, ettei katkeruus koskaan tapahdu ihmiselle. Se on aina ihmisen oma valinta. Me voimme valita joko katkeruuden tai viisauden, mutta emme ennen kuin ymmärrämme, että olemme katkeria emmekä olosuhteiden viattomia uhreja. Mutta ennen kuin tämän tajuaa, elämän on todennäköisesti pitänyt kolhia raskaalla kädellä. Kolhia rakkaudellisesti.
Comentários