ADDIKTIO SYNTYY, KUN YRITETÄÄN HAKEA TAIVAALLISTA MAAN PÄÄLTÄ
Me kaikki tiedämme mikä on suklaasuukko. Ehkä me kaikki joskus olemme sellaisen jopa syöneet. Silloin me tiedämme koko olemuksellamme mikä on suklaasuukko.
Mikä on suklaasuukon syvin olemus?
Suklaasuukko on elämys. Elämys alkaa siitä, kun katselee kirkkaassa alumiinipaperissa olevaa säihkyvää lupausta. Säihkyvyys ja kirkkaus kutsuvat luokseen ja saavat kädet jopa hiukan vapisemaan. Vapisemaan odotuksesta. Edessä nimittäin on huikea elämys. Alumiinipakkaus säteilee ja lupaa suuria, niin suuria, ettei halua turhaan hukata aikaa lupauksen pohdiskeluun, vaan kädet tarttuvat malttamattomina alumiinifolioon ja alkavat etsiä kohtaa, josta päästä syvemmälle pakkauksen salaisuuteen.
Määrätietoisesti sormet ryhtyvät puuhaan ja silmät seuraavat tarkkaan mitä tapahtuu. Folio alkaa taittua ja laskostua huikeuden ympäriltä. Kuuluu pientä rapinaa, alumiinin kätkemä salaisuus alkaa paljastua. Rapina on osa elämystä, sillä se toimii ikään kuin valmisteluna sille mikä kohtaa seuraa.
Entä mitä tapahtuu? Mikä sieltä paljastuu? Kalpeneeko näky tuon säihkyvän foliokokemuksen jälkeen? Ei suinkaan. Sisältä nimittäin paljastuu toinen huikeus, ruskea ja samettinen mutta aivan erilainen kuin ensimmäinen. Siinä se on, jököttää juhlavasti ja keimaillen, täysin tietoisena omasta huikeusarvostaan.
Sormet kietoutuvat samettisen suukon ympärille, hennosti ja ikään kuin vaivihkaa hyväillen sen silkinhienoa pintaa. Lopulta seuraa dramaattinen ja käskevä ele. Suukko ei pääse pakoon, vaan se on vapisevan käden määrätietoisessa otteessa ja aloittaa matkan kohti ihmisen kasvoissa olevaa aukkoa, joka suurenee sitä mukaa kun suukon matka lähestyy määränpäätään. Aukon reunalta paljastuu hammasrivi, itse asiassa kaksi, yksi ylempänä ja toinen alempana. Sinne kädet vievät avuttoman suklaasuukon ja kun se pääsee hammasrivin väliin aukko sulkeutuu, ja kas, puolet suukosta hävisi se sileän tien. Jäljellä on vain torso, joka sojottaa ja yrittää selvittää mihin toinen puoli katosi.
Suukon yläpää katosi ihmisen suuhun. Ja mitä ihmisessä tapahtui juuri samalla hetkellä? Hän koki suuren täyttymyksen. Elämällä oli yhtäkkiä merkitys. Syntyi vahva perillepääsemisen kokemus, elämä oli tässä ja nyt. Ei ole menneisyyttä, ei tulevaisuutta, on vain tämä hetki ja se on täynnä tarkoitusta ja syvää täyttymystä. Niin kauan kuin suklaamassa jauhautuu suussa, kokemus merkittävyydestä pysyy. Mutta… sitten koittaa hetki, jolloin mössö on jauhettu ja se katoaa nieluun. Syntyy lyhyt kokemus merkityksen katoamisesta. Tilalle astuu tyhjyys ja autius. Niinpä ihminen tarttuu merkittävyyden toiseen puoleen ja tunkee sen nautintoa kaivaten suuhunsa, siihen samaan, johon ensimmäinenkin oli laitettu. Ja taas, syvä kokemus perille pääsystä uusiutuu. Nautinto rauhoittaa, poistaa sekä menneisyyden että tulevaisuuden ja vapauttaa tähän hetkeen, jossa kaikki nyt on hyvin. Suklaasuukko jauhautuu mössöksi ja katoaa lopulta sekin nieluun. Ja tilalle astuu taas tyhjyys ja merkityksen vajaus.
Niinpä silmät hapuilevat ympäristöön, yrittävät selvittää, onko suukkoja jossain lisää? Syntynyt tyhjiö tuntuu sietämättömältä, ikään kuin se olisi suurempi kuin mitä se oli ennen suukkoa.
Uusi suukko löytyy kuin löytyykin. Ja sen kanssa toimitaan samalla tavalla kuin ensimmäisen. Syntyy taas kokemus merkittävyydestä ja perille pääsystä. Mutta se on nyt hiukan vaisumpi kuin ensimmäisellä kerralla. Jokin taivaallinen autuus on ikään kuin hiukan kalvennut. Syntyy pienoinen pettymys, jota on vaikea käsitellä. Niinpä etsitään uusi suukko ja uusi suukko ja uusi suukko. Jokaisen suukkoelämyksen jälkeen pettymys syvenee ja se taas vaatii uuden suukon, jota seuraa uusi, entistä syvempi pettymys.
Kun lopulta laatikollinen suukkoja on syöty, ei ole enää pettymys vaan paha olo. Ihminen tajuaa, että hän on syönyt liikaa suukkoja, siitä paha olo johtuu. Niinpä hän päättää, ettei enää koskaan syö suukkoja, koska niistä kerran tulee paha olo. Hän tekee juhlallisen lupauksen olla enää syömättä suklaasuukkoja. Hän kärsii pahan olonsa pois. Muutamassa tunnissa tai päivässä olo paranee ja ihminen unohtaa sen lopulta kokonaan.
Sitten hänen eteensä pomppaa kaupan hyllyllä uusi, säihkyvä alumiinipakkaus, joka sisältää suurenmoisen lupauksen elämän merkityksen saavuttamisesta. Käsi ojentautuu lupausta kohden ja ennen kuin ihminen huomaakaan, suklaasuukko on hänen suussaan. Siellä se jauhautuu mössöksi ja saa aikaan tuon tutun, ihanan tunteen merkityksen saavuttamisesta tässä hetkessä.
Mutta samanaikaisesti hän muistaa lupauksensa olla enää syömättä suukkoja. Siispä hän päättää uusia lupauksensa, hän lopettaa heti seuraavan suukon tai laatikollisen jälkeen. Ja koska hän nyt on luvannut lopettaa, hän voi hyvällä omallatunnolla syödä muutaman suklaasuukon nyt.
Jossain vaiheessa hänen aivonsa tarjoavat hänelle ajatusta, että hän syö liikaa suklaasuukkoja ja että hän olisi niistä kenties jopa riippuvainen. Mutta sitten hän muistaa, että syöväthän kaikki suklaasuukkoja, se on osa ihmisten elämäntapaa. Kaiken kukkuaraksi niistä on tehty sellaisia, ettei niitä voi vastustaa, ei kukaan voi, en siis myöskään minä. Ja sitä paitsi minä tunnen ihmisiä, jotka suorastaan ahmivat niitä. Minä itse sitä vastoin syön rauhallisesti ja nauttien. Ja pystyn sitäpaitsi lopettamaan milloin vain haluan. Syötyäni seuraavan suklaasuukon itse asiassa lopetankin lopullisesti. Kokonaan.
Jos sitten ihminen lupauksistaan huolimatta huomaa jatkuvasti syövänsä suklaasuukkoja, hän alkaa kokea häpeää. Hänen omanarvontuntonsa laskee eikä hän enää pysty katsomaan itseään peiliin eikä muita silmiin. Niinpä hänelle tulee paha olo, ja hän kokee lohdutuksen tarvetta. Ja millä hän itseään lohduttaa? Suklaasuukoilla tietenkin. Ja voidakseen kokea helpotusta hänen tulee syödä niitä nyt entistä enemmän, sillä hän on jo turtunut niiden vaikutukseen. Enää ne eivät anna taivaallista lohdutusta, vaan pelkästään turruttavat. Ihmisen elämä on lopulta kietoutunut suklaasuukkojen ympärille. Tässäkö on kuvattuna addiktion syvin olemus?
Comments